Eikö ketään edes hävetä

Uskonto, ateismi ja tieteellinen maailmankuva

Posted in Evoluutio, Surrealistisen logiikan äärellä, Uskonto by masinoija on 03/03/2010

Helsingin Sanomien pääkirjoituksen vieraskynässä julkaistiin tänään Ilse Paakkisen teksti ”Uusateismista puuttuu muu sisältö”, joka onnistui nostamaan niskakarvat pystyyn monelta ateistilta – sekä tismalleen samasta syystä allekirjoittaneelta, uskonnolliselta ihmiseltä. Tekstissä, jota toimitus oli ilmeisesti lyhentänyt ja muuttanut aggressiivisemmaksi, puhutaan siitä, kuinka uskonnonvastaiset uusateistit mässäilevät uskontojen nimissä tehdyillä rikkomuksilla, mutta eivät luo mitään omaa positiivista historiaa tai maailmankuvaa.

Koko ajatus siitä, ettei ateismi luo positiivista historiaa tai maailmankuvaa, oli vähintään outo. Lisäksi kun katsotaan, miten huonosti keskimääräinen rivikristitty uskonnonfilosofiaa tuntee, syytökset siitä, että uusateistit suhtautuvat kristinuskoon kuin Origeneen määrittelemät alempitasoiset kristityt on hämmentävän tekopyhä. Yhdeksi todisteeksi uusateismin juurettomuudesta otetaan kirkollisten juhlien ja pyhien vastustaminen, kuten kasteen, avioliiton ja hautaan siunaamisen. Ikään kuin ateistit eivät viettäisi nimiäisiä, solmisi siviiliavioliittoja tai viettäisi hautajaisia, ikään kuin tätä ei olisi tehty ennen kristillistä aikaa ja aivan kuin keskimääräinen kaduntallaaja olisi juurikaan kiinnostunut noiden juhlien uskonnollisesta sisällöstä verrattuna niiden yhteisölliseen funktioon – joka ei uskontoa kaipaa. Eivät ei-uskonnolliset juhlat kristillisistä eroa mitenkään muuten kuin siten, että tapahtumapaikan seinältä puuttuu risti ja sohvalta pappi kahvia särpimästä.

Teksti on myös nykymuodossaan vähintään epäselvä. Vaikka termiä ”uusateismi” toistettiin usein, lukijalle jäi helposti hämäräksi, että sillä viitataan erilliseen ateismin suuntaukseen, joten koko teksti oli helppo lukea kaiken ateismin kategorisena lyttäyksenä. Uusateismi on kuitenkin perinteistä ateismia aggressiivisempi ja uskontoja vähättelevämpi suuntaus, minkä lisäksi se ajaa tiukkaa ”uskonto vastaan tiede” -linjausta, sekä tieteellisen maailmankuvan indoktrinointia uskovaisille. Erinomaisen rakentavaa ja ratkaisukeskeistä porukkaa siis, ja liikkeellä sellaisella lähestymistavalla, joka ei varmasti aiheuta minkäänlaista vastareaktiota.

Hitchens, a columnist for Vanity Fair and author of the book God Is Not Great, told a capacity crowd at the University of Toronto, ”I think religion should be treated with ridicule, hatred and contempt, and I claim that right.” His words were greeted with hoots of approval.

NPR

Myös ateisteilta löytyy oma fundamentalistisiipi, jotka pelkkä uskonnon mainitseminen saa vaahtoamaan spontaanisti kaikista kristinuskon rikkeistä ja siitä, miten perityhmiä ja harhaisia kaikki uskovaiset kategorisesti ovat. Omasta näkökulmastani tällaiset ihmiset ovat yhtä harhaisia, fanaattisia ja typeriä kuin fundamentalistiuskovaiset. Kenties he pommittavat vähemmän aborttiklinikoita, eivätkä lentele lentokoneita pilvenpiirtäjiin, mutta ajattelun tasolla he ovat aivan yhtä viallisia – puhumattakaan siitä, että he antavat uskonnollisille fundamentalisteille lisää ammuksia, uskottavuutta ja huomiota, sekä lietsovat tahallisilla provokaatioilla entistä suurempaa kiukkua ja vihaa. He ovat mielestäni ehdottomasti osa ongelmaa ja heidät pitäisi erotella omaksi ryhmäkseen erilleen täysipäisistä ateisteista samalla tavoin kuin fundamentalistit erotellaan sunnuntaikristityistä.

Uskonnollinen vastaan ateistinen maailmankuva

Pääkirjoitus itsessään ei ollut varsinaisesti se mielenkiintoinen osa, vaan siitä seurannut keskustelu, joka oli jälleen melkoisen tulikivenkatkuista ja tuskallista luettavaa. Tuskallista siksi, että kyseessä oli sama vanha poteroista ammuskelu, joka ei etene yhtään minnekään. Toisella puolella olivat uskovaiset sekä uskovaisten bi-seksuaalit, eli älykkään suunnittelun kannattajat, toisella taas tieteelliseen maailmankuvan nimiin vannovat ateistit.

Henkilökohtaisesti minua pätkii tässä kanteen se, että tässä keskustelussa ei ole voittajia, sillä kumpikin osapuoli on väärässä. Tieteellisen maailmankatsomuksen ja ateismin välille vedetään näissä keskusteluissa yhtäläisyysmerkki tavalla, jonka johtopäätos on se, että jos olet uskonnollinen, vastustat tiedettä.

Uskonnollisena henkilönä, jonka maailmankatsomus on tiukan tieteellinen, tämä oletus ottaa minua päähän suunnattomasti.

Taikauskosta jumalalliseen kokemukseen

Minä en usko persoonalliseen jumalaan – en minkäänlaiseen taivaalliseen taikapartaan, joka kyttää pilven reunalta kuka harrastaa seksiä ja miten, sekä ovatko uskovaiset olleet kilttejä vai tuhmia. En myöskään usko siihen, että taikamies loi maailman viettämällä askartelutuokion saven parissa sekä hönkimällä taikahenkäyksiä. Minun mielestäni tällainen maailmankuva on aivan käsittämättömän lapsellinen, enkä aidosti voi ymmärtää, miten kukaan voi ikinä siihen uskoa yhtään enempää kuin joulupukkiin. En myös ymmärrä sitä, kuinka joku voi pitää Raamattua erehtymättömänä Jumalan sanana – etenkin sen jälkeen kun on tutustunut Kristinuskon ja Raamatun historiaan sekä lukenut niitä tekstejä, joita siitä on siivottu pois. Minä en näe mitään eroa tällaisen uskovaisuuden ja minkä tahansa muun taikauskon välillä.

Miten minä sitten uskon? Oma tarinani lähti ihan tavanomaisesta syyllisyyttä pursuavasta dogmaattisesta luterilaisuudesta, jota vastaan tuli teini-iässä älyllisellä ja tunnetasolla kapinoitua. Mitenkään erityisen uskonnollinen perheeni ei ollut, enkä muista aivan tarkalleen, mistä tuon uskonnollisen maailmankatsomuksen löysin. Sen kyllä muistan, että kun olin päässyt irti kirkon tukehduttavasta dogmasta, kerännyt elämänkokemusta ja tietoa maailmasta, sekä kahminut tietoa niin kristinuskon kuin muiden uskontojen historiasta ja filosofiasta, omakohtainen paluu uskonnon pariin sujui huomattavasti terveemmässä hengessä.

Uskonnollinen kokemus

En pitkään aikaan osannut oikein lokeroida omaa uskoani, ennen kuin törmäsin kristillisen mystiikan käsitteeseen. Se vastasi monilta osiltaan lähes yksi yhteen sitä uskonnollista maailmankuvaa, jonka olin omaehtoisesti pääni sisälle luonut. Tärkeää tässä näkemyksessä ei ole dogmaattisuus, ei sääntöjen seuraaminen tai muiden pakottaminen niitä seuraamaan. Uskonnon ytimessä on jumalallisuuden kokemus, joka sellaisenaan on intuitiviinen sekä mahdoton välittää tai selittää millään merkittävällä tavalla muille ihmisille. Tämä kokemus on tunnetila, joka on läsnä joskus voimakkaammin, joskus heikommin. Se on selvästi oma erillinen tunteensa, jota on yhtä mahdoton kuvailla objektiivisesti kuin mitä tahansa muuta tunnetilaa.

Tällainen tapa uskoa ei ole ideologinen kainalosauva, joka tarjoaa sääntöjä ja viitekehyksen maailmankuvan pönkittämiseen. Sillä ei tee mitään, se vain on olemassa. Se ei vaadi nöyristelyä, herranpelkoa, anteeksipyytelyä tai muiden ihmisten kyttäämistä. Pelkällä olemassaolollaan se kuitenkin tarjoaa sisäistä rauhaa sekä auttaa elämään paremmin ja moraalisemmin – ja moraalilla tässä en tarkoita ääliömäisten moraalisääntöjen seuraamista, vaan pyrkimystä jättää maailma parempaan jamaan kuin missä sen löysi. Omasta mielestäni kaikilla ihmisillä tulisi olla mahdollisuus elää elämänsä omalla tavallaan ja mahdollisimman vapaasti onneaan etsien niin pitkälle, kunhan eivät vahingoita teoillaan muita. Ei moraalinen elämä tai halu tehdä ympäristölleen hyvää uskonnollista kokemusta vaadi, ei millään muotoa.

Hengellisyyden ja dogmaattisuuden ero

Olen ollut uskonnollisista vakaumuksistani varsin vaitonainen, sillä 90 prosenttia siitä, mitä Raamatun kirjaimeen kiinni jääneiden uskovaisten suusta tulee, on täysi antiteesi kaikelle mihin itse uskon, enkä halua suurin surminkaan leimautua osaksi kyseistä porukkaa. Uskonnon etenkin seksuaalisiin kieltoihin ja rajoituksiin perustuvat dogmit ovat sosiaalisen kontrollin väline, erittäin maallinen työkalu ihmisten pitämiseen kurissa, eikä niillä ole mitään tekemistä hengellisyyden kanssa. Eettisistä ja moraalisista syistä en voi myöskään kuulua mihinkään kirkkoon, sillä en voi tukea organisaatiota, joka esimerkiksi aktiivisesti polkee naisten tai seksuaalivähemmistöjen asemaa, tai tappaa ihmisiä valehtelemalla ehkäisyvälineiden tehosta.

Kun puhutaan uskonnollisista ihmisistä, pidän tärkeänä sitä, että erotetaan toisistaan kirkko instituutiona ja varsinainen uskonto, sekä dogmaattiset ja hengelliset uskovat. Hengelliset ihmiset ovat uskonnollisia, mutta eivät koe oman uskontonsa tuputtamista koko muulle maailmalle tärkeänä, eivät pidä itsestään meteliä ja suhtautuvat uskonnon ajan kelkasta jääneisiin sääntöihin ja rajoituksiin käytännönläheisesti. Dogmaattiset uskovaiset ovat yleensä se pahin ongelmaryhmä: he ovat näitä raamatulla paukuttajia, joille uskonnon säännöt ovat tutti ja kainalosauvat samassa paketissa. Useimmiten nämä ihmiset eivät edes tunne omaa uskontoaan tai sen filosofiaa, ainoastaan heidän omaa maailmankuvaansa ylläpitävät säännöt ja rajoitukset, sekä niiden noudattamisesta tulevan hallinnan tunteen ja helpotuksen.

Rehellisesti sanoen minun käy sääli näitä uskonnon kirjaimeen juuttuneita ahdistuneita ihmisiä. He ovat ikään kuin tulleet rakennustyömaalle ja pitävät sen tärkeimpänä elementtinä kylttiä jossa lukee ”muista pitää kypärä päässä” sen sijaan, että ryhtyisivät rakentamaan taloa. Säälistä huolimatta tämä ryhmä on mielestäni perusluonteeltaan tuhoisa.

Uskonnollinen ja tieteellinen maailmankuva

Olen hyvin tietoinen siitä, että en ole aivan tyypillinen uskovainen. Kuten sanottua, maailmankuvani on tiukan tieteellinen, enkä koe tämän olevan minkäänlaisessa ristiriidassa uskonnollisen vakaumukseni kanssa (sivuhuomiona, uskonnollinen kokemus on havaittavissa ja tunnistettavissa neuropsykologisena ilmiönä). Tiukalla tieteellisyydellä tarkoitan sitä, että minulla ei ole tarve keksiä henkiolentoja ja mystisiä voimia sellaisiin paikkoihin, joissa asia on selitettävissä luonnollisilla ilmiöillä. Olen opiskellut niin biologiaa, psykologiaa, tähtitiedettä kuin montaa muutakin alaa ja seuraan kaikenlaisia tiedeuutisia hyvin aktiivisesti. Sellaista seikkaa ei ole toistaiseksi tullut vastaan, jonka selittämiseen olisi mielestäni tarvittu mitään tieteen näkökulmasta yliluonnollista. Tämä ei tarkoita sitä, että ajatus perinteisistä yliluonnollisuuksista olisi suljettu pois: jos niistä esitetään uskottavia todisteita, jotka kestävät kriittisen tarkastelun, sehän olisi aivan järkyttävän siistiä ja uskomaton maailmankuvan mullistus.

Älykkään suunnittelun ideologia on minun näkökulmastani aivan häkellyttävää älyllistä epärehellisyyttä, otan sen miltei henkilökohtaisena loukkauksena niin uskonnolliselta kuin tieteelliseltä kannalta. ID:n kannattajat yrittävät pysäyttää tieteellisen tutkimuksen jokaiseen epäselvään seikkaan ja korvata sen jumalallisella ihmeellä. Kerta toisensa jälkeen tämä jengi on kuitenkin joutunut perääntymään tutkimuksen paljastaessa, kuinka aiemmin ongelmallinen ilmiö on sittenkin täysin evoluutioteorialla selitettävissä. Minun on mahdotonta ymmärtää näiden ihmisten motivaatiota muuten kuin sitä kautta, että heidän uskonnolinen maailmankuvansa on äärimmäisen hatara ja riippuvainen tasan siitä, että he haluavat olla oikeassa – ei siitä, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu.

Tieteellinen ja ateistinen maailmakuva ovat eri asia

Se johtopäätös, että tieteellinen maailmankuva on yhtä kuin ateistinen maailmankuva, on mielestäni puhdas logiikkavirhe. Totta, usein ne kulkevat käsi kädessä, mutta tämä yhtäläisyysmerkki on käytännön tasolla sekä virheellinen että haitallinen. Ilmiönä ateismi on tieteellisestä maailmankuvasta erillinen filosofia, joka sisältö on ainoastaan ja vain ajatus jumalien tai jumaluskon puutteesta, joko niin että kielletään tämän uskon olemassaolo, tai myös jumalten olemassaolo. Monesti jahkataan, että ateismi on uskonto itsessään, mutta tätä voi pitää lähinnä vittuiluna, sillä minkään logiikan tasolla ajatus ei oikein päde. Ainoa suora yhteys, minkä uskonnon ja ateismin välille voin vetää, on jo aiemmin mainittu kummankin puoliskon fanaatikkojen samanlainen retoriikka ja maailmankatsomus. Toisaalta myöskään ateismia ei voi olla ilman uskontoja, joten pohjimmiltaan se on pelkkä vastareaktio uskonnollisen maailmankuvan olemassaoloon – ei sen enempää eikä vähempää.

Miksi ateismin erottaminen tieteellisestä maailmankuvasta on tärkeää? Siksi, että uskonto voi hyvin olla sodassa ateismin kanssa, mutta uskonnon ja tieteen ei tarvitse eikä pidä olla sodassa keskenään. Maailma on väärällään tieteentekijöitä, jotka ovat uskonnollisia, eikä uskonnollisen ja tieteellisen maailmankuvan välillä ole pakko olla kiistaa. Kiihkottomasti ajatellen tieteellisen maailmankuvan pitäisi olla lähinnä agnostinen: jumaluuksista ei ole todisteita puolesta eikä vastaan, joten niiden olemassaoloon ei voi ottaa kantaa suuntaan eikä toiseen, eikä kysymys ole millään tavalla merkittävä, ennen kuin tällaisia todisteita havaitaan. Tästä syystä evoluutiotutkija tai kosmologi voi aivan hyvin tuntea henkilökohtaisella tasolla jumalan läsnäolon ja tehdä samalla tieteellistä tutkimusta maailmankaikkeuden tai elämän synnystä. Ainoa seikka, joka luo näiden kahden asian välille ristiriitaa, on uskonnon kirjoitettu dogma, joka on ihmisten käsialaa ja joka liittyy käytännön tasolla organisoituneeseen kirkkoon, ei uskonnolliseen kokemukseen.

Uskonnon tulevaisuus

Uskonnon ja tieteen yhteiselo vaatii uskonnolta yhden merkittävän myönnytyksen: luopumisen fysikaalisen maailman selittämisen roolista. Tämä rooli ei oikeastaan tarjoa uskonnolle itselleen yhtään mitään ja tästä roolista joudutaan kiihtyvällä vauhdilla perääntymään. Fysikaalisen maailman selittäminen uskonnolla on kuin laudan katkaiseminen kirveellä: kyllä se varmasti onnistuu, mutta jälki ei ole kaunista, eikä lopputulos ole käyttökelpoista. Uskonnollinen maailmanselitys ei keksi antibiootteja, lennätä ihmistä Kuuhun, kehitä teollisuutta, kerro miten kvarkit käyttäytyvät tai saa hehkulamppua katossa syttymään. Nämä kaikki keksinnöt ovat tieteellisen tutkimustyön tulosta ja kiitos niistä kuuluu ihmisille, jotka eivät hyväksyneet valmiina lukemaansa totuutta maailmasta vaan pyrkivät tutkimaan, keksimään ja löytämään uusia asioita.

Se, mitä uskonto voi ihmisille tarjota, on mielenrauhaa, yhteisön johon kuulua sekä resursseja ja työkaluja joilla tehdä maailmassa hyvää. Puhtaimmillaan tämä vaatii sen, että uskonnollinen kokemus revitään jollain ilveellä erilleen uskonnollisesta dogmasta, tarkemmin sen yksilöä ja yhteiskuntaa koskevista irrationaalisista rajoitteista tai syyllistämisestä, jotka joutavat taikauskon romukoppaan. Kukin voi miettiä, miten realistista tämä on lähimmän vuosisadan tai parin kuluessa. Tieto ja sivistystaso maailmassa kuitekin kohoaa jatkuvasti ja keskimäärin mitä enemmän koulutusta ihmisellä on, sitä vähemmän hän nojaa sokeasti dogmaan. Toivoa siis on.

Maailmassa ei tiettävästi ole yhtään kulttuuria, jossa uskonnollinen kokemus ei olisi jollain tavalla ollut läsnä. Uskonnollinen kokemus on myös empiirisesti havaittavissa ja mitattavissa sen perusteella, mitä aivoissa tapahtuu. Mistä tämä kokemus johtuu? Onko taustalla evoluutiossa aivoihin jäänyt häiriö vai saako ihminen yhteyden johonkin tuonpuoleiseen voimaan? Tiedettä tämä voi kiinnostaa, mutta uskonnollisen kokemuksen kannalta nämä kysymykset eivät ole millään tavalla olennaisia. Se, että tiede havaitsee tai selittää niitä ei tee niistä henkilötasolla tippaakaan vähempiarvoisia, eikä vähennä niiden merkitystä millään tavalla.

Tärkeintä on itse kokemus sekä se, miten se ihmiseen itseensä vaikuttaa. Eräs uskonnollisen kokemuksen yhdistävä piirre on sisäisen rauhan, tyytyväisyyden ja rakkauden tunne – ja harva voinee väittää, etteikö tälle olisi maailmassa tilausta.


Aihetta sivuten:

myrkkyähän ne ovat – Fun Pastimes for Stupid Children

Uusateismi – teetai

Johtaako tiede ateismiin – Verbaalinen velodromi

Hauska uskontokorttipeli riidanhaluisille – Hymyilevä eläkeläinen

Uusateismin puuttuva sisältö – Paholaisen Asianajaja