Asiantuntemus vs. maalaisjärki – Eli kaikki mielipiteet eivät ole yhtä arvokkaita

Kun keskustellaan vaikkapa huumelainsäädännöstä, evoluutiosta, homojen oikeuksista tai mistä tahansa voimakkaita tuntoja herättävästä asiasta, ennemmin tai myöhemmin törmää seuraavan kaltaisiin kommentteihin: “johan maalaisjärki sanoo, ettei eläin voi muuttua toiseksi”, “näin maalaisjärjellä ajatellen rangaistusten koventaminen vähentää huumerikoksia” tai “lapsipornosuodatin on ihan maalaisjärjellä ajatellen hyvä juttu, koska sillä saadaan lapsiporno pois verkosta”.  Maalaisjärki on siitä jännittävä juttu, että sitä on liikkeellä ihan liian vähän, mutta samalla sitä käytetään jatkuvasti törkeällä tavalla väärin.

Mitä on maalaisjärki?

Mitä tämä paljon puhuttu maalaisjärki oikeastaan on? Pähkinänkuoressa kyse on kyvystä pysähtyä arvioimaan käsillä olevaa tilannetta ja muodostaa siitä sekä oman toiminnan seurauksista jonkinlainen fiksu johtopäätös käytettävissä olevien tietojen avulla. Tämä toimii vastakohtana sille, että mennään ja tohotetaan ajattelematta tippaakaan tekemisien seurauksia sekä lauotaan kommentteja ilman vähäisintäkään ajatustoimintaa.

Ennen kuin kaataa kanisterillisen bensaa juhannuskokkoon ja heittää siihen tulitikun, kannattaisi pohtia hetken, mitä tietää bensiinin haihtumisesta ja huurujen räjähdysherkkyydestä. Jos vauvakirjassa sanotaan, että lasta pitäisi ruokkia neljän tunnin välein, kannattaa ehkä miettiä, pitäisikö syvässä unessa oleva lapsi herättää sekunnintarkasti väkisin syömään. Jos illan isäntä on alkoholisti, kannattaa miettiä, tuoko tuliaisina viskilekaa, ja niin edelleen. Kaikkiin näihin antaa maalaisjärjen käyttö hyvän vastauksen.

Kyky ja taipumus pysähtyä edes hetkeksi ajattelemaan tekemisiään tai sanomisiaan on valitettavan harvinainen ominaisuus ihmisissä. Terve maalaisjärki tekee elämästä helpompaa, mutta kaikkeen sekään ei riitä.

Se sudenkuoppa, joka saa maalaisjärjen käytön useimmin menemään mönkään, paljastuu ilmauksessa “käytettävissä olevien tietojen avulla”. Ellei tarpeellisia taustatietoja jostain aiheesta ole, sitä ei voi kommentoida millään hyödyllisellä tavalla. Makuasioita ja mielipiteitään voi toki heitellä, mutta niille on turha vaatia keskustelussa enempää painoarvoa kuin “minun mielestäni maksalaatikko on makoisaa” -lausahdukselle. Tämän asian myöntäminen on useimmille kova paikka – kyllähän minun mielipiteeni on tärkeä, vaikken asiasta mitään tiedäkään!

Kun taustatiedot eivät riitä

Mikäli evoluutiota luulee ilmiöksi, jossa kissasta tulee yhtäkkiä *PIM* koira, kyllähän se tuntuu aika järjettömältä teorialta. Sitten kun perehtyy edes lukion biologian verran perinnöllisyyden mekanismeihin ja siihen, miten organismit kehittyvät ja millaisista aikaskaaloista puhutaan, aiheesta pystyy edes alustavasti keskustelemaan.

Toisena hyvänä esimerkkinä toimii huumekeskustelu. Maalaisjärki sanoo, että jos rangaistuksia kiristetään, tottakai myös huumeiden käyttäminen vähenee. Kun perehtyy edes auttavasti erilaisten kieltolakien historiaan vaikkapa Suomessa, tulos on selvä: kieltolait ruokkivat organisoitunutta rikollisuutta, aiheuttavat päihteiden lieveongelmien pahenemista,  kärjistävät päihteen ongelmakäyttöä, kuormittavat oikeusjärjestelmää, tulevat kalliiksi ja loppujen lopuksi jopa aiheuttavat päihteen käytön lisääntymistä. Erinomaista luettavaa tästä aiheesta on Tiede-lehden artikkeli Suomalainen viinapää, jossa kerrotaan havainnollisesti, miten raittiusliikkeet mursivat suomalaisen hyvin säännellyn viinakulttuurin ja edistivät alkoholismia ja holtitonta juomista.

Kolmas surkuhupaisa esimerkki on taannoinen lapsipornosuodatin. Henkilöille, jotka eivät tunne nettitekniikkaa, lähestymistapa tuntuu täysin loogiselta: poistetaan suotimella netistä lapsiporno niin sillähän se ongelma ratkeaa! Jos kuitenkin tuntee edes auttavasti verkkoteknologiaa ja perehtyy suodattimen toteutukseen, sen voi todeta olevan täysin hyödytön ja suorastaan haitallinen monella eri käytännön tasolla – periaatteellisista ongelmista puhumattakaan.

Maailma on monimutkainen paikka

Maalaisjärkipohjalta keskustelevien on usein vaikeaa tehdä ero toisaalta omien makuasioidensa, mielipiteidensä sekä ennakkoluulojensa, toisaalta asia-argumenttien välillä – puhumattakaan sen tajuamisesta, ettei pelkkä oma ja naapurin Kaken perustelematon mielipide ole oikeastaan mikään syy tehdä yhtään mitään. Tämä on sikäli ihan ymmärrettävää, että mikäli faktaperusteita mielipiteille ei ole, niille pyritään hankkimaan painoa sieltä mistä sitä löytyy – omista fiiliksistä.

Valitettava tosiseikka on, etteivät kaikki mielipiteet ole arvokkaita tai hyödyllisiä keskustelun kannalta. Ellei kyse ole selkeästi makuseikoista, omiin pelkoihin tai ennakkoluuloihin perustuvat väitteet ovat arvoltaan lähellä nollaa, siinä vaiheessa kun vastapuoli laukoo tiskiin vaikkapa hyvin dokumentoituja tutkimustuloksia tai faktatietoa tietyn alan ilmiöistä ja realiteeteista.

Monille on vaikea niellä, että maailma on nykyisin niin monimutkainen paikka, että monesta aihepiiristä pitää olla perustason opinnot tai vuosien kokemus, että niistä voi esittää edes järkevän mielipiteen. Harvalla nettikeskustelijalla on aikaa, resursseja tai kykyjä perehtyä tarpeeksi vaikkapa verkkotekniikkaan tai perinnöllisyystieteeseen, mutta silti näistä ollaan vääntämässä kättä ihan fiilispohjalta ja sillä oletuksella, että oma mutu-mielipide on päätöksenteossa yhtä painava kuin alan asiantuntijan. Väkisin tulee mieleen, väittelevätkö nämä ihmiset myös sydänkirurginsa tai TV-korjaajansa kanssa. “Verenkierto on pelkkä teoria!” “Lyö nyrkillä sitä telkkaria vaan, pehmoilu ja lässytys saa riittää!”

Älä ole tyhmä, kysy ja perehdy

Kukaan ei ole asiantuntija jokaisessa maailman aiheessa. Jos jostain asiasta ei tiedä, se ei tarkoita sitä, että olisi tyhmä. SE tyyppi on tyhmä, joka ei perehdy aiheeseen tai kysele lisätietoja, vaan jatkaa periaatteesta itsepäistä jänkäämistä. Tällainen käytös ei osoita mitään jaloutta, miehekkyyttä tai juurevaa suomalaisuutta – ainoastaan typerää pässinpäisyyttä ja ajatusmaailman sisäsiittoisuutta.

Aiheeseen ja etenkin vastapuolen perusteluihin kannattaa aina perehtyä, eikä torjua niitä refleksinomaisesti uhkana omalle maailmankatsomukselle. Kysyä saa, pitää ja kannattaa – ihmiset kertovat yleensä mielellään lisää aiheesta, josta itse tietävät. Kysyminen ei ole heikkouden, vaan fiksuuden ja itseluottamuksen merkki. Heikkoutta ja typeryyttä on iskeä kantapäät turpeeseen ja kieltäytyä muuttamasta kantaansa senttiäkään tai edes kuuntelemasta muita kantoja, vaikka perusteet olisivat millaiset.

Edellinen ei toki tarkoita sitä, että mielipiteitään pitäisi vaihtaa kuin tuuliviiri, mutta vastapuolen argumentteja kannattaa aina pohtia ja niiden taustoihin perehtyä. Mitä enemmän maailman menosta ja muiden ihmisten aivoituksista tietää, sitä kiinnostavampi ja hallittavampi paikka maailmasta muodostuu ja sitä fiksummin uusia ja erilaisia ilmiöitä voi kohdata.

---

Aihetta sivuten:

every word she says hurts us – Fun Pastimes for Stupid Children

“On ihan ok, ettet tykkää mun nännilävistyksistä, en mäkään pidä sun v-kaulusvillapaidasta!”

Tänä viikonloppuna Helsingin Ruoholahdessa järjestetään Finncon/Animecon-tapahtuma, joten kyseisessä kaupungin kolkassa liikkuvat pääsevät nauttimaan huomiota herättävästi pukeutuneista anime- ja mangafaneista. Olen itse huomannut, että anime-henkinen pukeutumistyyli aiheuttaa minulle aivan selkäytimestä lähtevän reaktion: ei helvetti että on dorkan ja ärsyttävän näköistä jengiä. Tämä on henkilökohtaisesti hieman yllättävää, sillä olen itsekin kuulunut erinäisiin hassusti pukeutuviin alakulttuureihin ja mielestäni tällaiset ryhmät ovat keskimäärin aika virkistäviä ja hauskoja. Eivät minua ärsytä hipsterit, emot, gootit tai larppaajat, sormiväreillä naamansa tuhrineissa lätkäfaneissakin nyppii ainoastaan äänekkyys keskellä yötä matsin jälkeen.

Keskustelin aiheesta tuttujen kanssa ja lähdin avaamaan sitä, miksi anime-jengi nyppii. Nämä animefanithan eivät siis tee mitään muuta kuin katsovat niitä sarjojaan ja lukevat sarjiksia, ihannoivat jotain fantasia-Japania, eivätkä luo mitään omaa juttua vaan-

…ja tässä vaiheessa sain itseni kiinni todella nolon typerästä sumean ajattelun erheestä, jollaista en siedä muissa ihmisissä ollenkaan. On aina ihan terveellistä kompuroida välillä omiin periaatteisiinsa, siinä oppii nöyryyttä.

Mikä tämä moka oli? No, sanoin tiivistetysti seuraavaa: “Minä en pidä siitä, miltä cosplay-animefanit näyttävät. Siis koko homma on ihan typerää, jengi ei tee mitään omaperäistä ja ääliöitä ovat koko sakki.” Lainausmerkkien välissä ensimmäinen lause on ok, toinen ei. Miksi?

Se, että minä en pidä jostain, ei tee siitä typerää. Toiseen suuntaan: minulla ei ole mitään velvollisuutta pitää kaikista asioista, kunhan pidän mielessä, että se on oma makuasiani, eikä kerro välttämättä mitään kohteena olevasta ilmiöstä.

Todella yksinkertainen ja itsestäänselvä asia, joka valtaosalla ihmisistä unohtuu säännönmukaisesti.

Sattumalta törmäsin tähän seikkaan myös toisessa asiayhteydessä, kiitos Seksualisti-blogin. Kyseessä on Hesarin uutinen kalabaliikista, jossa ruotsalainen perheenäiti on imaissut pikkuhousunsa persvakoon siitä, että hänen 14-vuotiaalle tyttärelleen tehtiin nännilävistys ilman hänen lupaansa. Itse uutinen ei ole kovin mielenkiintoinen, mutta Helsingin Sanomien keskustelu aiheesta on varsinainen kultakaivos tuon saman ajatteluvirheen suhteen.

Kommenteista löytyy tietämättömyydestä kumpuavaa kauhistelua:

miten imetyksen laita…
lapseton | 8.7.2009 23:48

ton jälkeen?
olen itse lapseton, se on suurin suruni
mutta kauhistuttaa miettiä että
tukehtuukohan lävistetystä nännistä
juova vauva maitoon?

…häiriintyneen pelon rajamailla olevaa keuhkoamista (tai kenties trollaamista, viimeinen lause hieman epäilyttää)…

Intiimilävistykset kiellettävä
Kolmen lapsen isä | 9.7.2009 0:05

Nännit tai klitoris, sama se. Mielestäni kaikki intiimilävistyiset tulisi kieltää EU-alueella, koska ne ihannoivat seksuaalista väkivaltaa ja ovat omalta osaltaan vähättelemässä myös seksuaalirikosten vakavuutta ja pienentämässä niistä annettuja tuomioita. Ja aivan turha tulla väittämään, että ihminen saa tehdä omalle keholleen mitä tahansa, sillä mistähän nämä mallit tulevat, ellei perversioita ihannoivasta kulttuurista. Mitä vielä? Kohta pistetään lihakoukut selkänahkasta läpi ja porukka roikkumaan ketjuista niiden varassa, vai? Kammottavaa.

…sekä tätä mokaa, johon itsekin syyllistyin samalla rakenteella (makuasia ja sen ennaltaehkäisevä apologia):

Vain sonneille nenärenkaat
Vain korvakakorut, kiitos | 9.7.2009 9:43

Minä en pidä lävistyksistä yhtään, sillä minusta ne ovat rumia. Viime vuonna erään yrityksen vastaanottoon tuli aulapalveluun töihin nuori nainen, jolla oli iso nenärengas ! Siis sellainen, joita olen nähnyt oikeilla sonneilla. Minä en ymmärrä tällaisen korun kauneutta, minusta se on ruma.
Sitäpaitsi kaikkiin paikkoihin, joissa ihmisellä on herkkää limakalvoa, kuten nenän sieraimissa sekä sukupuolielinten alueella, on varmaan jo vaarallista laittaa niitä lävistyksiä. Tulee helposti kaikelaisia tulehduksia ja B-hepatiittia ja ties mitä. Minusta on kyllä sairasta laittaa jotain metallia roikkumaan sinne navan alusosastolle.

Makuasian perustelun pakko

On aika jännä juttu, että kun esittää jostain selkeästä makuseikasta negatiivisen mielipiteen, sille on lähes pakko koettaa keksiä äkkiä myös järkiperuste, oli se miten teennäinen tahansa. Ei luoteta siihen, että voi yksinkertaisesti sanoa “mielestäni cosplayaajat näyttävät helvetin typeriltä” tai “mielestäni lävistykset ovat rumia ja ajatus niistä on inhottava”. Loppuun on pakko ympätä useimmiten pelkkiin ennakkoluuloihin tai vähintäänkin huonoihin taustatietoihin perustuva puolustelu, jolla omalle makuasialle koetetaan luoda uskottavuutta.

Minulle huomautettiin siitä itsestäänselvästä seikasta, että esimerkiksi cosplay-asujen tekeminen voi ihan oikeasti olla työlästä ja taitoa vaativaa puuhaa, ja vaikkapa anime-henkisessä roolaamisessa nähdään paljonkin vaivaa kirjoitustyöhön. Nännilävistysten kauhistelijat puolestaan saivat kuulla faktatietoa siitä, että ei se lävistetty nänni imettämistä vaikeuta, lävistyksen poistaminen on yleensä helppoa eikä siitä jää juuri minkäänlaista jälkeä, ja laillistettuja liikkeitä käytettäessä tulehdus- ja muut riskit jäävät melkoisen pieniksi. Alkuperäiset perustelut kutistuivat laihankurttuisiksi “no mutkun mä en tykkää” ytimiksi.

Saa olla pitämättä, mutta saa myös muistaa käytöstavat

Loppujen lopuksi asian ydin on seuraava: miksei vain rehellisesti voi sanoa, että tämä asia ei minua miellytä, mutta joihinkin muihin ihmisiin näemmä uppoaa – puuhailkoot siis puuhiaan niin kauan kun eivät ketään muuta konkreettisesti vahingoita? Ja ei, valtavirrasta poikkeavalla tavalla pukeutuminen julkisella paikalla ei ole konkreettista haittaamista. Omassa asunnossaan saa rajoittaa vieraiden pukeutumistyylit tai muut ärsyttävät seikat mieleisikseen ihan niin tiukasti, miten hankalaa vain haluaa sosiaalisesta elämästään tehdä. Niin kauan kuin haluaa asua ja toimia avoimessa yhteisössä, on kuitenkin pakko tottua siihen, etteivät kaikki ihmiset ole samanlaisia.

Olennaista on myös miettiä, tarvitseeko jokin tyyliseikan ärsyttävyyttä mainostaa ääneen ollenkaan, ellei makuseikkoja erikseen oteta puheeksi – saati sitten, että latelisi mielipiteitään spontaanisti päin naamaa. Tämä touhu haiskahtaa lähinnä todella tunkkaisen halvalta itsetehostukselta sekä oman arvon pönkittämiseltä: käynpä vähän tuomitsemassa erilaisia niin olen parempi ihminen!

Ihan perustason käytöstavat voi pitää tässäkin asiassa mielessä. Enpä usko, että nämä erikoisemman pukeutumisen arvostelijat erityisesti pitäisivät kommenteista tyyliin “kyllä ton kaljamahan kanssa vois käyttää löysempää paitaa” tai “Pelle Hermanniko röyvan meikit tänään teki ja tuliko hajuvettä varmasti koko ämpärillinen”, mutta monen mielestä on ok ladata vieraalle ihmiselle spontaanisti huomioita tyyliin “jos mun poikani ottais tollaisen tatuoinnin, vetäisin turpaan” tai “ootko kaatunut naama edellä mormuskalaatikkoon”.

Ole erilainen, älä herkkänahkainen

Valitettavan usein tämä herkkänahkainen omien makuasioiden puolustelu ja tuputtaminen toimii myös toiseen suuntaan. Kaikki jotka eivät pidä lateksisista haltiakorvista, tatuoinneista tai kilosta lävistyksiä naamassa ovat TYHMIÄ ja RAJOITTUNEITA ja heidät pitää väenväkisin käännyttää tajuamaan miten siisti juttu on kyseessä.

Tämä on tietysti yhtä typerää omanarvontunnon pönkittämistä kuin mihin vastapuoli syyllistyy – etenkin jos vastakkainen mielipide esitetään neutraalisti tyyliin “ymmärrän että tuo on sun juttusi, mutta minuun ei uppoa”. Ei kenelläkään ole mitään velvollisuutta pitää joka ikisestä kohtaamastaan ilmiöstä.

Oman erinomaisuuden tuputtaminen ei toimi kumpaankaan suuntaan. Mikäli käännytystyötä haluaa tehdä epäluuloisten ihmisten keskuudessa, paras taktiikka on levittää kiihkoilematonta faktatietoa siitä, mitä oman tyylin tai ajattelutavan taustalta löytyy. Näin saa vähintään oiottua silkasta tietämättömyydestä tai epäluuloisuudesta kummunneita väärinkäsityksiä, mutta parhaimmillaan voi jopa saada toisen kiinnostumaan itsekin aiheesta.

Makuseikat oikeissa mittasuhteissaan

Onhan se itse kullekin vaikea myöntää, ettei valtaosalla omista mielipiteidestä ole arvoa missään muualla kuin omien korvien välissä, mutta sitä terveellisempää tästä asiasta on itseään säännöllisesti muistuttaa. Vielä tärkeämpää on pitää mielessä, että mitä vähemmän omalla mielipiteelle löytää järkiperusteita, sitä enemmän sitä kannattaa tutkiskella ja arvioida. Koskaan ei tiedä, voisiko ennakkoluulon löysentämisellä avata itselleen uusia mielenkiintoisia kokemuksia ja kiinnostavamman elämän.

Huumeiden dekriminalisoinnista hyviä tuloksia

Siinä missä Suomessa yleinen linja huumelainsäädännössä tuntuu kiristyvän ja pitkätukkainen chiliharrastajakin saa hieman epäileviä katseita ostaessaan Anttilasta kasvilamppuja ja ruukkuja, maailmalta kuuluu hieman toisenlaisia uutisia. Euroopan pahimpiin kuuluneiden huumeongelmien kanssa paininut Portugali teki vuosituhannen alussa yllättävän vedon ja dekriminalisoi kaikki huumeet, niin miedot kuin vahvatkin. Mikä oli tulos? Maalaisjärkihän nimittäin sanoo, että jos ei tötsöttelystä linnaa rapsahda, huumeiden käyttäminen räjähtää käsiin ja koko maasta tulee huumehörhöturistien paratiisi!

No, ei aivan.

Viisi vuotta lain voimaan astumisen jälkeen vuonna 2006 huumekuolemat putosivat Portugalissa 400 vuosittaisesta tapauksesta 290 tapaukseen. Lisäksi uusien HIV-tartuntojen määrät romahtivat 1400 tapauksesta 400 tapaukseen. Laki siis vähensi huomattavasti huumeiden aiheuttamia terveysongelmia, eikä se lisännyt maan pääkaupungin Lissabonin suosiota huumeidenkäyttäjien keskuudessa. Dekriminalisoinnin myötä huumeiden käyttäjät ohjataan vankilan sijasta hoitoon.

Lähde: Yle

Lisäksi huumeiden käyttömäärät laskivat kautta linjan. Siinä missä Portugalin huumeongelmat olivat 90-luvulla Euroopan pahimmat, kokeilun seurauksena huumeiden käyttömäärät putosivat jopa Suomen lukujen alapuolelle (lähde: Salon).

Mitä on dekriminalisointi?

Huumelainsäädäntöä koskevassa keskustelussa menevät hyvin usein sekaisin käsitteet huumeiden dekriminalisointi ja huumeiden laillistaminen. Niiden välillä on kuitenkin hyvin perustavanlaatuinen ero.

Laillistaminen tarkoittaisi sitä, ettei vaikkapa kaikkien huumeiden valmistaminen, myyminen tai käyttäminen olisi enää millään tavalla kiellettyä tai lain vastaista. Tällaista ei tiettävästi ajeta missään EU-valtiossa, eikä siihen ole perusteltua syytäkään kovien huumeiden kohdalla.

Dekriminalisoinnilla tarkoitetetaan sitä, ettei tietty toiminta – vaikkapa huumeiden käyttäminen & pienen määrän hallussapito tai seksin ostaminen kun siihen ei kuulu paritusta – ole enää rangaistava rikos, joskaan se ei ole täysin avoimesti sallittua. Toiminnasta ei siis seuraa rikosoikeudellista rangaistusta, mutta sitä kuitenkin säännöstellään ja valvotaan, minkä lisäksi puuhasta saattaa rapsahtaa esimerkiksi rikesakko. Portugalin esimerkissä huumeiden käyttäminen ja pienen määrän hallussapito on dekriminalisointu, mutta niiden myyminen ja valmistaminen on edelleen rikollista.

Mitä järkeä on dekriminalisoinnissa?

Mitä järkeä on luoda tällaisia lakiteknisiä limboja, joissa jokin asia on vähän niin kuin kiellettyä, mutta ei sittenkään? Portugalin kokeilu tarjoaa tähän erittäin hyvän vastauksen.

Kun huumeiden käyttäminen on rikollista toimintaa, jokainen huumeita kokeilevakin leimautuu välittömästi rikolliseksi. Psykologisesti ja käytännön tasolla tämä leimautuminen on erittäin merkittävä seikka hoitoon hakeutumisen kannalta. Jokainen voi kuvitella, miten vaikea henkinen askel olisi vaikkapa myöntää itselleen olevansa alkoholisti ja sen jälkeen hakeutua hoitoon. Kuvitelkaapa sitten, että alkoholi olisi laitonta, sen hallussapidosta ja juomisesta tulisi sakkoja ja kiinnijääminen johtaisi siihen, että poliisi ottaa sormen- ja kämmenenjäljet, DNA-näytteen ja kuvan rekisteriin. Kuinka paljon tämä motivoisi alkoholistia hakeutumaan hoitoon? Tällainen hoitoa vaativan rankaiseminen on suunnilleen yhtä fiksua toimintaa kuin olisi sakkojen jakaminen sukupuolitautien poliklinikalla.

Portugalissa on pyritty poistamaan juuri tämä  kynnys avun hakemisessa huumeongelmiin. Putkan sijaan pienen huumemäärän hallussapidosta kiinni jäävä passitetaan psykologista, sosiaalityöntekijästä ja lainopillisesta neuvonantajasta koostuvan paneelin eteen, jonka kanssa kartoitetaan mahdollinen avun tarve. Kokeilun tulokset osoittavat melkoisen kiistattomasti, että tämä lähestymistapa toimii.

Huumeiden dekriminalisointi ja laillistaminen Suomessa

Huumeiden dekriminalisointia ja laillistamista vilautellaan kotimaisessakin politiikassa ajoittain, mutta useimmiten eduskunnan vanhoillisempi siipi sekä julkinen mielipide, joka luottaa maalaisjärkeen tosiseikkojen sijaan, huutaa suunnitelmat nurin. Usein dekriminalisoinnin esteenä käytetään samoja peikkoja, joista mm. Portugalissa peloteltiin: huumeiden käyttäminen muka räjähtää käsiin ja Suomesta tulee huumehörhöjen mekka.

Usein myös kuulee sanottavan, ettei esimerkiksi kannabis kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Tämä lausahdus osoittaa lähinnä sen, miten totaalisen pihalla nykypäivästä kyseinen henkilö on. Jokainen, joka tuntee tippaakaan nuorisokulttuuria tietää, että pilvi on tullut Suomeenkin jäädäkseen. Jotain kertoo se, että arviolta ainakin 20 000 kotitaloudessa kasvatetaan hamppua omaan tai kaveripiirin käyttöön.

Tällä hetkellä käytäntö Suomessa on etenkin mietojen huumeiden osalta varsin kirjavaa. On ilmeisesti täysin tuurista kiinni, pääseekö vaikkapa pienen kannabismäärän hallussapidosta varoituksella, vai joutuuko DNA- ja sormenjälkikäsittelyyn, josta voi olla urakehitykselle vakavatkin seuraukset. Sotii melko pahasti oikeustajua vastaan, että vaikkapa parikymppisenä musiikkifestareilla marijuanasätkän kanssa narahtaminen tarkoittaa merkintää, joka on esteenä esimerkiksi tietoturvafirmaan hakemiselle vuosikausia myöhemmin. Kossupullon kippaaminen ja puskaan sammuminen samassa tilanteessa ei välttämättä johda edes rikesakkoon.

Asiallista käsittelyä tarvitaan

Huumeiden dekriminalisointi on seikka, jossa olisi jollekin poliitikolle saumaa näyttää selkärankansa sen sijaan, että mielisteltäisiin sitä oppimattominta, ennakkoluuloisinta ja äänekkäintä kansanryhmää. Portugalin esimerkki osoittaa, että dekriminalisointi toimii huumeongelman sekä siihen liittyvien lieveilmiöiden ehkäisyssä, toisin kuin nykyinen kieltolaki- ja rangaistusmentaliteetti. Vaikka sitä miten paljon ihan hirveästi toivottaisiin, käyttäjien leimaaminen rikollisiksi, ajaminen rikollisiin piireihin ja sen jälkeen rankaiseminen ei paranna huumeongelmaa. Tässä lähestymistavassa tuhlataan poliisien resursseja, minkä lisäksi esim. vankeusrangaistukset tulevat kalliimmaksi kuin asianmukainen hoito. Tämän pitäisi kiinnostaa niitä, jotka ulvovat omien verovarojensa tuhlaamisesta “huumehörhöjen hyysaamiseen”.

Valitettavasti tässäkin asiassa ne, jotka vähiten tietävät, pitävät suurinta ääntä. Kuten monet muut vastaavat kiistanalaiset ilmiöt, suhtautuminen huumeisiin tuskin muuttuu järkevämmäksi, ennen kuin vanhoillisin sukupolvi katoaa niin päättävistä elimistä kuin julkisesta keskustelusta luonnollisen poistuman kautta. Tosin nyt kun jo YK:kin tukee dekriminalisointia, ehkä Suomikin pääsee aiheessa jossain vaiheessa ajan tasalle.

The data show that, judged by virtually every metric, the Portuguese decriminalization framework has been a resounding success. Within this success lie self-evident lessons that should guide drug policy debates around the world.

- Glenn Greenwald

Lisätietoja Portugalin kokeilusta

Glenn Greenwaldin tutkimusraportti: Drug Decriminalization in Portugal: Lessons for Creating Fair and Successful Drug Policies

The success of drug decriminalization in Portugal

More on the success of drug decriminalization in Portugal

UN Backs Drug Decriminalization In World Drug Report

Kriminaalipolitiikkainstituutin johtaja: Kannabis lailliseksi

Ajatuksia vallasta ja vastuusta – Huumevalistaja kieltäytyy keskustelusta